JHLCOLORIZING Sotahistoriaa väritettynä

Historiallisten valokuvien värittäminen on paljon enemmän kuin tekninen prosessi – se on matka sotahistoriaan ja menneisyyden tarinoihin. Jokainen kuva kertoo oman tarinansa, ja tavoitteeni on tuoda se eloon väreillä mahdollisimman autenttisesti. Tässä on pieni kurkistus siihen, miten työni etenee alusta loppuun.

Kun löydän kiinnostavan kuvan, ajattelen ensin mielessäni, miltä se voisi näyttää väreissä. Selvitän tarkasti, onko kuvasta saatavilla lisätietoja. Suurimmassa osassa SA-kuvista on lyhyet kuvatekstit, mutta usein tarvitsen lisää tietoa esimerkiksi sotakirjallisuudesta. Tutkin tarkasti, mitä varusteita sotilailla on ja millaista aseistusta heillä on käytössään. Päivämäärän perusteella pystyn myös määrittämään vuodenajan, jotta värit pysyvät mahdollisimman todenmukaisina.

Ennen varsinaista väritystyötä saattaa kulua paljon aikaa taustatutkimukseen. Tämä vaihe on minulle kuitenkin antoisa, sillä opin jatkuvasti uutta Suomen sotahistoriasta, varusteista, paikoista ja menneiden aikojen elämästä.

Kun itse väritysprosessi alkaa, aloitan usein taustoista ja luonnosta, ennen kuin siirryn kuvan keskipisteeseen. Puuston ja luonnon yksityiskohtien värittäminen on erityisen aikaa vievää, mutta juuri nämä pienet yksityiskohdat tuovat kuviin syvyyttä ja elävyyttä. Työni on täysin käsityötä – en käytä tekoälyä. Vaikka tekoäly saattaa tulevaisuudessa helpottaa prosessia, minä teen värittämisen käsin. Yhden kuvan värittäminen voi kestää useita tunteja tai jopa päiviä, riippuen kuvan monimutkaisuudesta ja yksityiskohdista.

Ennen kuvan julkaisua tarkistan sen huolellisesti ja teen mahdolliset korjaukset. Kun kuva on mielestäni valmis, aloitan kuvatekstin kirjoittamisen. Hyvä kuvateksti ei ainoastaan kerro, mitä kuvassa tapahtuu, vaan tuo esiin myös sotahistorian kontekstin. Tässä vaiheessa hyödynnän sotahistoriallisia kirjoja, nettijulkaisuja ja muita lähteitä. Tekstin kääntäminen englanniksi vie myös oman aikansa, sillä haluan, että kuvien tarina tavoittaa mahdollisimman laajan yleisön.

Kun kuva ja kuvateksti ovat valmiit, teen usein myös tarinan Instagramiin ja Facebookiin, joissa esittelen uusimman julkaisun. Se vie oman aikansa, mutta on tärkeä osa yhteisön mukana pitämistä ja kiinnostuksen herättämistä.

Lopuksi julkaisen valmiin kuvan Jhlcolorizing-kanavilla. Väritetyt kuvat avaavat ikkunoita menneisyyteen ja tuovat esiin inhimillisiä hetkiä historian keskeltä – ne kertovat tarinoita niistä, jotka elivät ja taistelivat maamme puolesta. Värien kautta heidän elämänsä tulee lähemmäksi tätä päivää ja sotahistoria herää eloon väreissä.

Vartiomies tähyilee vihollisen puolelle Uuksujärven maastossa, 4.9.1944

Sulje

Tämä valokuva on yksi niistä, jotka värittäessä pysäyttivät. Kuvassa sotilaspastori Jouko Karanko kirjoittaa kirjeitä kaatuneiden omaisille Kiestingin rintamalla vuonna 1941.

Sotilaspastorin työ ei ollut helppo – hänen tehtävänään oli välittää tieto kaatumisesta ja yrittää samalla tuoda lohtua omaisille.

Kuvan kautta voi aistia, millaista henkistä painoa tällainen tehtävä on kantanut. Sotilaspastorit joutuivat kirjoittamaan lukemattomia kirjeitä, usein lyhyessä ajassa ja vaikeissa olosuhteissa. Jokainen kirje oli henkilökohtainen, ja niissä piti löytää sanat, jotka kertoivat totuuden, mutta eivät murskanneet täysin.

Värittäessäni tätä kuvaa pysähdyin erityisesti Karangon ilmeeseen ja hänen olemukseensa. Mustavalkoisessa kuvassa se saattaa jäädä huomaamatta, mutta värit toivat esiin hetken rauhallisuuden ja keskittymisen. Kuva on muistutus siitä, että sodan keskellä oli myös niitä, joiden tehtävä oli huolehtia muista – ei asein, vaan sanoin.

Jossain metsäisessä notkelmassa, vartiointipaikalla tai Tali–Ihantalan taistelukentällä nuori mies antoi henkensä isänmaansa puolesta. Hänen nimensä lausuttiin myöhemmin kirkossa kellojen hiljaa soidessa, ja sen kaiun mukana kulki suru ja kiitollisuus kaikille, jotka saivat tuntea hänet.

Talvisota vei lähes 30 000 suomalaisen hengen. Jatkosodassa ja Lapin sodassa luku kasvoi entisestään. On arvioitu, että näissä sodissa kaatui tai katosi yli 65 000 suomalaista sotilasta – monet heistä olivat vasta parikymppisiä. Kaikkia ei voitu tuoda takaisin. Taistelujen keskellä, tykkitulen ja kaaoksen alla, kaatuneiden evakuointi ei aina ollut mahdollista. Arviolta 13 000 suomalaista jäi kentälle ilman hautajaisia ja jäähyväisiä.

Suomi oli kuitenkin maa, joka ei unohtanut. Olimme ainoa toisen maailmansodan valtio, joka pyrki järjestelmällisesti tuomaan kaatuneet takaisin kotiseudun sankarihautoihin.

Suru ei tullut virastoista eikä kuulutuksista. Se tuli ihmiseltä ihmiselle. Papisto – nuo hiljaiset viestintuojat – saapuivat koteihin kertomaan, ettei poika, aviomies tai isä palaa. Useimmat kuuntelivat sanoman sanattomina. Toisilta murtui koko maailma.

Sotilaspastori Jouko Karanko (14.6.1909 Haapakylä, Valtimo – 17.12.1984 Lempäälä)

Sulje

Väritystyö on ollut minulle aina jotain erityistä. On jotakin lähes maagista siinä, kun mustavalkoinen kuva herää eloon väreissä, kun jokainen yksityiskohta saa oman sävynsä. Se on hidasta, tarkkaa ja usein kärsivällisyyttä vaativaa työtä, mutta juuri siksi niin palkitsevaa.

Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että maailma muuttuu. Tekoäly on kehittynyt huimasti, ja nyt sillä saa aikaan kuvia hetkessä. Kone pystyy värittämään valokuvia niin näyttävästi, että ihmisen tekemä työ tuntuu paikoin vanhanaikaiselta. On vähän haikeaa seurata tätä kehitystä. Osa minusta pelkää, että joskus tekoäly tulee niin hyväksi, ettei käsityöllä ole enää sijaa.

Aluksi ajattelin, että jos kone joskus päihittää minut täysin, lopetan värittämisen. Mutta intohimoni on liian vahva. Tämä työ ei ole vain lopputuloksen tuottamista, vaan myös matka, jossa opin kuvaa katsoessani joka kerta jotain uutta. Tekoäly voi olla työkalu, mutta se ei tunne kuvan tarinaa samalla tavalla kuin ihminen.

Tekoälyllä saa kyllä näyttäviä tuloksia, ja moni käyttää sitä jo. Silti se ei ole täydellinen. Värit voivat mennä pieleen, yksityiskohdat vääristyvät, ja toisinaan se muokkaa kasvoja tai esineitä niin, että ne eivät enää muistuta alkuperäistä. Tulevaisuudessa saatan käyttää tekoälyä apuna haastavien kuvien laadun parantamiseen, mutta pääosin teen työn edelleen itse käsityönä.

Värityksessä on myös jotain meditatiivista. Kun keskittyy yksityiskohtiin, unohtaa ajan kulun, ja lopputulos palkitsee tavalla, jota mikään algoritmi ei voi jäljitellä. Ehkä juuri tämä ihmisen kosketus tekee käsityöstä niin erityistä, ainakin niin kauan kuin pystyn itse vielä kilpailemaan.

Alla kaksi eri versiota kuvasta, Hiihtopartio Märkäjärvellä 14.2.1940.

Tekoälyn avulla muokattu ja väritetty kuva.

Käsityönä väritetty kuva.

Sulje

Viljo Suokas oli ensimmäinen Mannerheim-ristin ritariksi nimitetty kaukopartiomies. Hän haavoittui ja kuoli kaukana linjojen takana. Ruumis jäi kentälle.

Venäläisten huoltotukikohdassa Sekeen lentokentän tuntumassa oli täysi rähinä päällä. Aikainen lokakuun aamu oli vielä hämärä, mutta äkisti se muuttui valoisaksi, kun rakennukset syttyivät tuleen kasapanoksista ja fosforikäsikranaateista. Suomalaisten 21-miehinen kaukopartio oli aloittanut hävitystyönsä.

Vänrikki Viljo Suokas, joka heitti erääseen taloon kasapanoksen sijaan muutaman käsikranaatin. Räjähdysten jälkeen hän harppasi sisään tupaan. Uunin luota kajahti kiväärin laukaus. Siellä oli puna-armeijan sotilas, joka oli onnistunut suojautumaan ja ampui Suokasta suoraan vatsaan. Lisää suomalaisia tuli paikalle. He saivat Suokkaan haavoittuneena ulos ja sytyttivät rakennuksen palamaan. Hänet kannettiin paareilla pois palavasta tukikohdasta.

Osasto Kuismasen kaukopartiomiehille tilanne oli vakava. Kohta perässä olisi lukematon määrä takaa-ajajia, he olivat syvällä vihollisen linjojen takana ja paareilla makasi heidän partionjohtajansa henkihieverissä.

Viljo Suokas ei ollut kuka tahansa sotilas. Hän oli jo 23-vuotiaana elävä sissilegenda ja ensimmäinen Päämajan kaukopartiomies, joka oli nimitetty Mannerheim-ristin ritariksi vuonna 1941.

Kun häntä esitettiin Marskin ritariksi marraskuussa 1941, kerrottiin perusteluissa muun muassa, että hän oli ollut vihollislinjojen takana jo yli 70 vuorokautta:

”… ollen kuitenkin matkoista huoliomatta aina yhtä reipas lähtemään matkalle uudelleen, näyttipä se kuinka vaikealta tahansa. Hänen partioretkillään tuhoamisen vihollisten lukumäärä lähentelee sataa, jonka lisäksi hän on tuhonnut huomattavan määrän vihollisen rautatie- ja puhelinkalustoa, autoja, teitä, siltoja ym.”

Harlussa vuonna 1920 rautatieläisen perheeseen syntynyt Viljo Valtteri Suokas oli ollut ennen talvisodan syttymistä asemamiehenä Suojärvellä Suvilahdessa. Se oli aivan rajan pinnassa, juuri sitä idemmäksi ei Suomessa päässyt.

Talvisodan sytyttyä hän oli ollut vapaaehtoisena vartiotehtävissä ja liittynyt vapaaehtoisena kiväärimiehenä JR 34:ään. Hän osoittautui sen verran kovakuntoiseksi ja muutenkin eteväksi, että hänet määrättiin sissiosastoon, joka partioi muun muassa Kollaan ja Lavajärven suunnalla.

Rintamaveteraani vapautettiin yksiköstään varusmiespalvelusta varten sodan jälkeen huhtikuussa 1940. Siitä ei ehtinyt kulua kuin reilu vuosi, kun Suokas oli jo salaisissa tehtävissä rajan takana. Ennen jatkosodan syttymistä kesäkuussa 1941 hän johti vääpeliksi ylennettynä kolmen miehen partiota, joka tiedusteli luovutettua Lahnajärven – Kuolismaan – Ägläjärven aluetta Laatokan Karjalassa ja toi sieltä arvokkaita tietoja. Kun miehet olivat tulleet takaisin, alkoi jatkosota virallisesti seuraavana päivänä. Siitä tuli Suokkaalle kiireistä aikaa.

Tässä muutamia aitoja aikalaiskirjauksia vuodelta 1941:

”2.-14.7. 3-miehinen partio vääp. Suokkaan johdolla suoritti pitkän ja rasittavan korpimarssin Lahnajärven pohjoispuolelta radalle Suojärvi – Loimola, suistaen sotilasjunan Näätäojan itäpuolella sekä suoritti samalla reitin varrella sotilaskohteiden tiedustelua.”

”11. – 21.8. Vääp. Suokas osallistui kapt. Kuismasen johtamaan 10-miehiseen kaukopartioon. - - Tällä retkellä vääp. Suokas kunnostautui erikoisesti puhelinlinjojen ja autojen tuhoamisessa samoinkuin kaikissa kahakoissa, pelastaen valppaudellaan usen kerran partion yllätyksiltä.”

”5. – 8.9. Vääp. Suokkaan johtama 21-miehinen partio tuhosi puhelinyhteydet tiellä Säämäjärvi – Äänislinna, sekä vääpeli Suokas itse erään toverinsa kanssa tuhosi mainitulla tiellä ensin 5-miehisen ryssän partion, yhden k-auton, jossa oli 7 henkeä sekä h-auton, jossa oli 1 eversti, 1 prik.komissari sekä kuljettaja. Partio sai h-autossa olleiden tärkeät asiapaperit haltuunsa.”

Menneet olivat menneitä, ja nykyhetki näytti lohduttomalta Itä-Karjalan korvessa 4.10.1943. Kun kaukopartio oli taivaltanut pari tuntia poispäin palavasta Sekeen lentokentän huoltotukikohdasta, paareilla maannut Suokas pyysi miehiä pysähtymään. Suunnitelmana olisi ollut taivaltaa sopivalle järvelle, josta vesitaso olisi voinut evakuoida haavoittuneen kotiin. Voimat loppuivat kuitenkin kesken.

Useita sotakirjoja kirjoittanut ja kaukopartiomiehiä haastatellut Pentti H. Tikkanen on kuvannut Suokkaan kuoleman kirjassaan Marskin kaukopartioritarit (Karisto 1995).

”Pidetyn johtajan paarien ääressä karskit ja kokeneet sissit seisoivat avopäin mumisten Isä meidän -rukouksen. Suokkaan viimeinen pyyntö oli täytetty. Rukouksen päätyttyä hän menehtyi.”

Vainaja kätkettiin sopivaan männyn juurakkoon, ja ympäristö miinoitettiin. Samaan aikaan alkoi jo kuulua konepistoolien laukauksia. Takaa-ajajat lähestyivät. Kaukopartio kiirehti matkaan.

Viljo Suokkaan ruumis jäi kentälle, eikä sitä koskaan löydetty. Myöhemmin sodan aikana erään toisen kaukopartion suunnitelmana oli sankarivainajan jäänteiden hakeminen kotiin, mutta se ei onnistunut. Suokas siunattiin kentälle jääneenä Suojärven evankelisluterilaiselle hautausmaalle, joka jatkosodan jälkeen jäi Neuvostoliiton puolelle.

Takaa-ajettu kaukopartio onnistui läpäisemään venäläisjoukkojen varmistuksen ja kulkemaan kymmeniä kilometrejä välillä aivan vihollisen nenän alla. Partio palasi omaan kenttävartioon kaksi päivää hävitysiskun jälkeen.

Viljo Valtteri Suokas (1920–1943)

Lähteet. Simo Holopainen, Lassi Saressalo. Päämajan kaukopartiot jatkosodassa. Ilmari Hurmerinta ja Jukka Viitanen (toim.). Suomen puolesta. Mannerheim-ristin ritarit 1941 – 1945.

Sulje