JHLCOLORIZING Sotahistoriaa väritettynä

Historiallisten valokuvien värittäminen on paljon enemmän kuin tekninen prosessi – se on matka sotahistoriaan ja menneisyyden tarinoihin. Jokainen kuva kertoo oman tarinansa, ja tavoitteeni on tuoda se eloon väreillä mahdollisimman autenttisesti. Tässä on pieni kurkistus siihen, miten työni etenee alusta loppuun.

Kun löydän kiinnostavan kuvan, ajattelen ensin mielessäni, miltä se voisi näyttää väreissä. Selvitän tarkasti, onko kuvasta saatavilla lisätietoja. Suurimmassa osassa SA-kuvista on lyhyet kuvatekstit, mutta usein tarvitsen lisää tietoa esimerkiksi sotakirjallisuudesta. Tutkin tarkasti, mitä varusteita sotilailla on ja millaista aseistusta heillä on käytössään. Päivämäärän perusteella pystyn myös määrittämään vuodenajan, jotta värit pysyvät mahdollisimman todenmukaisina.

Ennen varsinaista väritystyötä saattaa kulua paljon aikaa taustatutkimukseen. Tämä vaihe on minulle kuitenkin antoisa, sillä opin jatkuvasti uutta Suomen sotahistoriasta, varusteista, paikoista ja menneiden aikojen elämästä.

Kun itse väritysprosessi alkaa, aloitan usein taustoista ja luonnosta, ennen kuin siirryn kuvan keskipisteeseen. Puuston ja luonnon yksityiskohtien värittäminen on erityisen aikaa vievää, mutta juuri nämä pienet yksityiskohdat tuovat kuviin syvyyttä ja elävyyttä. Työni on täysin käsityötä – en käytä tekoälyä. Vaikka tekoäly saattaa tulevaisuudessa helpottaa prosessia, minä teen värittämisen käsin. Yhden kuvan värittäminen voi kestää useita tunteja tai jopa päiviä, riippuen kuvan monimutkaisuudesta ja yksityiskohdista.

Ennen kuvan julkaisua tarkistan sen huolellisesti ja teen mahdolliset korjaukset. Kun kuva on mielestäni valmis, aloitan kuvatekstin kirjoittamisen. Hyvä kuvateksti ei ainoastaan kerro, mitä kuvassa tapahtuu, vaan tuo esiin myös sotahistorian kontekstin. Tässä vaiheessa hyödynnän sotahistoriallisia kirjoja, nettijulkaisuja ja muita lähteitä. Tekstin kääntäminen englanniksi vie myös oman aikansa, sillä haluan, että kuvien tarina tavoittaa mahdollisimman laajan yleisön.

Kun kuva ja kuvateksti ovat valmiit, teen usein myös tarinan Instagramiin ja Facebookiin, joissa esittelen uusimman julkaisun. Se vie oman aikansa, mutta on tärkeä osa yhteisön mukana pitämistä ja kiinnostuksen herättämistä.

Lopuksi julkaisen valmiin kuvan Jhlcolorizing-kanavilla. Väritetyt kuvat avaavat ikkunoita menneisyyteen ja tuovat esiin inhimillisiä hetkiä historian keskeltä – ne kertovat tarinoita niistä, jotka elivät ja taistelivat maamme puolesta. Värien kautta heidän elämänsä tulee lähemmäksi tätä päivää ja sotahistoria herää eloon väreissä.

Vartiomies tähyilee vihollisen puolelle Uuksujärven maastossa, 4.9.1944

Sulje

Tämä valokuva on yksi niistä, jotka värittäessä pysäyttivät. Kuvassa sotilaspastori Jouko Karanko kirjoittaa kirjeitä kaatuneiden omaisille Kiestingin rintamalla vuonna 1941.

Sotilaspastorin työ ei ollut helppo – hänen tehtävänään oli välittää tieto kaatumisesta ja yrittää samalla tuoda lohtua omaisille.

Kuvan kautta voi aistia, millaista henkistä painoa tällainen tehtävä on kantanut. Sotilaspastorit joutuivat kirjoittamaan lukemattomia kirjeitä, usein lyhyessä ajassa ja vaikeissa olosuhteissa. Jokainen kirje oli henkilökohtainen, ja niissä piti löytää sanat, jotka kertoivat totuuden, mutta eivät murskanneet täysin.

Värittäessäni tätä kuvaa pysähdyin erityisesti Karangon ilmeeseen ja hänen olemukseensa. Mustavalkoisessa kuvassa se saattaa jäädä huomaamatta, mutta värit toivat esiin hetken rauhallisuuden ja keskittymisen. Kuva on muistutus siitä, että sodan keskellä oli myös niitä, joiden tehtävä oli huolehtia muista – ei asein, vaan sanoin.

Jossain metsäisessä notkelmassa, vartiointipaikalla tai Tali–Ihantalan taistelukentällä nuori mies antoi henkensä isänmaansa puolesta. Hänen nimensä lausuttiin myöhemmin kirkossa kellojen hiljaa soidessa, ja sen kaiun mukana kulki suru ja kiitollisuus kaikille, jotka saivat tuntea hänet.

Talvisota vei lähes 30 000 suomalaisen hengen. Jatkosodassa ja Lapin sodassa luku kasvoi entisestään. On arvioitu, että näissä sodissa kaatui tai katosi yli 65 000 suomalaista sotilasta – monet heistä olivat vasta parikymppisiä. Kaikkia ei voitu tuoda takaisin. Taistelujen keskellä, tykkitulen ja kaaoksen alla, kaatuneiden evakuointi ei aina ollut mahdollista. Arviolta 13 000 suomalaista jäi kentälle ilman hautajaisia ja jäähyväisiä.

Suomi oli kuitenkin maa, joka ei unohtanut. Olimme ainoa toisen maailmansodan valtio, joka pyrki järjestelmällisesti tuomaan kaatuneet takaisin kotiseudun sankarihautoihin.

Suru ei tullut virastoista eikä kuulutuksista. Se tuli ihmiseltä ihmiselle. Papisto – nuo hiljaiset viestintuojat – saapuivat koteihin kertomaan, ettei poika, aviomies tai isä palaa. Useimmat kuuntelivat sanoman sanattomina. Toisilta murtui koko maailma.

Sotilaspastori Jouko Karanko (14.6.1909 Haapakylä, Valtimo – 17.12.1984 Lempäälä)

Sulje